Tätä olen kysellyt itseltäni viimeisen kolme viikkoa! Koira, joka nukkui vieressäni, söi kädestäni ja oli maailman ihanin ja kiltein otus, sekosi täysin 27.11. illalla. Olimme kahdestaan kotona, kun mieheni oli metsästysmatkalla pohjoisessa ja oli tulossa sieltä kotiin päin. Meillä oli ihan normi-ilta, touhuttiin tässä kaikenlaista ja Eka haki pihalta viikon piilotettuna olleen multaisen ja likaisen luun. Sitä sitten kuljetettiin sisällä joka paikkaan ja minä menin perässä siivoten sen jälkiä. Ei raukka uskaltanut mennä edes uudelleen takapihalle, kun pelkäsi minun havittelevan hänen aarrettaan. Niinpä se meni sitten uudelleen pihalle luun kanssa ja tuli hetken kuluttua takaisin. Olin menossa kuivaamaan sen tassut, kuten aina sisälle tullessa tehdään, kun se murahti varoittaen, kääntyi ja hyökkäsi. Se puri minua molempiin käsiin ja toiseen jalkaankin ehti tulla  jäljet, ennen kuin sain työnnettyä sen ulos ja oven kiinni. Kiireesti itse vessaan pesemään käsiä ja laittamaan laastaria ja sidettä haavoihin. Toisesta ranteesta tuli tosi paljon verta ja ehdin jo kauhistua, että osuiko se valtimoon. Ei onneksi! Laskimo meni puhki. MInä sitten soitin miehelleni, että missä asti hän oli ja kerroin mitä täällä tapahtui. Eka oli silloin vielä ulkona. Sitten päästin sen sisälle ja jatkoimme iltaa normaalisti. Minä annoin sille makkaraa, löhöttiin sängyllä ja rapsuttelin sitä minkä kipeät kädet antoivat myöden. Kävimme myös ulkona vielä lenkillä ja sitten tulimme sisään tarkoituksena mennä nukkumaan. Siinä samalla laittelin kaikille pojille viestiä ja kuvia käsistäni, mitä koira oli tehnyt. Sitten ajattelin vielä katsoa yhden sängyn patjat kuntoon, joita hän oli illalla luun ja verisen kirsunsa kanssa sotkenut ja jotka olin sen vuoksi pessyt. Laitoin petivaatteita paikoilleen, kun Eka alkoi nuolla minua reidestä. Se oli sen merkki siitä, että kohta hän nylpyttää minua, kun oli taas kovasti tyttöpissoja tuolla lenkkipolun varsilla ja ne tahtoivat sekoittaa Ekan ihan totaalisesti, kun se 5-vuotiaana alkoi asian ymmärtää. Komensin sen alas ja käskin pois, josta seurasi taas varoitusmurahdus ja hyökkäys. Jälleen käsiin kiinni, kuten aiemminkin. Nyt ne sattuivat ja itkin ja pyysin Ekaa irrottamaan otteensa. Se ei kuullut, eikä nähnyt mitään. Roikkui vain käsissäni. Muutaman askeleen päässä oli ovi, josta työnsin koiran eteiseen ja laitoin oven kiinni ja huomasin, että minähän olin ansassa. Makuuhuoneessa ilman kelloa ja puhelinta. Muistini mukaan klo oli silloin n 22. Koira hyppi ovea vasten ja haukkui ja minä pelkäsin, että se kerrankin saa oven auki, enkä pääse enää sitä pakoon. Niinpä puin ylleni vaatehuoneesta toppahousut, että on ainakin kangasta ja pojan työtakin, jonka hihat yltivät sormenpäihini asti. Mietin, että jos pääsisin huoneesta ulos, niin voisin ottaa reppuni ja lähteä ulos odottamaan miestäni. Mutta kurkatessani ovesta, koira nosti heti päätään kun makasi eteisessä. Silloin en enää uskaltanut tulla sieltä huoneesta ulos. Olin varma, että se hyökkää aina vain uudelleen minun kimppuuni. Niinpä odotin siellä miestäni. Hetkeksi olin jopa nukahtanut, koska heräsin siihen, että mieheni hakee minua asunnossamme. Eka on ihan normaali ja rauhallinen. Mieheni avaa ja puhdistaa haavat ja sitoo ne uudelleen ja menen nukkumaan samaan pieneen huoneeseen, jonka oven sai suljettua. En uskaltanut olla Ekan kanssa samassa tilassa yhtään hetkeä. 

Seuraavana aamuna soitin ajan terveyskeskukseen, että saan jäykkäkouristusrokotuksen, joka oli  vanhentunut kesällä. Hoitaja kauhistui haavojani, mutta suri kanssani myös sitä, että kyseessä on Ekan elämän viimeinen päivä. Sain rokotuksen, haavat puhdistettiin ja niitä katsomaan soitettiin lääkäri. Oma ihana terveyskeskuslääkärini tuli ja totesi heti, että koiran päivät ovat sitten luetut. Yksi haavoistani oli jo alkanut tulehtua ja verenmyrkytyksen vaara oli todella suuri. Haavat sidottiin ja sain lääkekuurin, joka käskettiin mennä kiireesti ostamaan ja ottamaan. Tilaa piti myös seurata tarkoin, ettei verenmyrkytys vain yllätä. Onneksi lääke tehosi! 

Kaksoset pääsivät molemmat käymään tiistain aikana kotona. Toinen tuli työkeikalla hyvästelemään Ekan ja toinen sitten iltapäivällä kun ennätti tyttöystävänsä kanssa. Suru oli suuri kaikilla eikä kyyneleitä säästelty. Myös minulle tilanne oli kamala. Vaikka olin huonossa kunnossa ja vaarassa sairastua vakavasti, olisin halunnut kuitenkin pitää sen oman rakkaan koiran luonamme. Se ehti olla meillä vähän vajaa 5 vuotta. Hyvästien jälkeen mies ja koira lähtivät mökille, jossa mies Ekan sitten lopetti ja hautasi Ekallekin tärkeän paikan pihamultiin. Poikien oli vaikea ymmärtää, miksi koira piti nyt loepttaa, mutta kun kerroin, että hyökkäyksiä oli kaksi ja lääkäri oli sanonut, että siitä tehdään ilmoitus viranomaisille, jos emme itse sitä lopeta, niin hekin ymmärsivät.

Mutta kyllä tämä kolme viikkoa on ollut aivan hirveää aikaa. Ekan lelut on nyt korjattu ja pakattu laatikkoon odottamaan uutta leikkijää. Kyllä me joskus vielä otamme uuden koiran, mutta sen aika ei ole vielä. En pelkää koiraa, mutta jos se olisi kotona, en tiedä miten suhtautuisin. Luottaisinko siihen ja pystyisinkö hoitamaan sitä kuten Ekaa? En vielä ainakaan. MItään suuria hermovaurioita ei tullut, koska sormet liikkuvat. Onneksi myös peukalo säästyi, vaikka sen Eka olisi helposti voinut purra irti. Kipeä se on vieläkin. 

Päivät menevät hyvin, kun on töissä, mutta kun tulen töistä kotiin, ikävä iskee. Ei tarvitse lähteä ulos, ei Eka ole minua ovella vastassa innosta täristen rapsutettavana eikä se tule illalla viereeni nukkumaan. 

Aiheutuiko kaikki siitä, että se raadeltiin 2 vuotta sitten? Muuttuiko sen luonne niin totaalisesti rohkeasti ja uteliaasta pelkääväksi, ettei se enää hanskannut normaalitilanteita. Vai oliko sillä nivelrikosta johtuen niin suuret kivut, kun oli niin märkä ja kylmä syksy? Vai menikö sen hormonit niin sekaisin kun tytöille tuli juoksuaika, ettei se hallinnut itseään yhtään? Vai oliko sillä kasvain päässä, josta emme tienneet? Syy sekoamiselle on ikuinen arvoitus, koska Ekaa ei avattu, mutta näitä olemme arvailleet. 

Nyt annetaan aika surulle ja ikävälle ja sitten pikku hiljaa taas kohti normaalia elämää. Koiran kanssa tai ilman.