Nimittäin huomenna aamulla otan ensimmäiset askeleet kohti uutta työpaikkaa. Odotan innolla eikä ainakaan vielä tunnu erityisemmin jännittävän. Saas nähdä montako perhosta huomenna aamulla on vatsaan majoittunut.

Perjantaina oli töissä minun lähtökahvini. Vein tarjottavaksi konditorian suklaa-konjakkikakkua ja oli hyvää. Sain upean orkidean oksan ja tiedon, että minulle on tilattu vuodeksi ammattilehti. Kauniissa puheessa pomo myönsi olevansa suruissaan kun lähden, koska työmme on sujunut hyvin. Niinpä! Ehkä hänen mielestään, itse olin välillä toista mieltä. Joskus tuntui, ettei mikään tekemäni kelpaa ja koskaan ei tullut kiitosta. Ja tosiasiassa muutamalla satasella olisi voinut saada pitää minut pitempään. Sanoinkin hänelle kun olimme viikolla yhdessä lounaalla, että valtio työnantajana on tällaiselle työntekijälle kuin minä hyvä työnantaja. Palkankorotukset tulevat pyytämättä, minä kun olen huono pyytämään.

Työkavereita tulee varmasti ikävä! Niin ihana oli yksi heistä, jonka kanssa kävimme yhdessä jopa juoksemassa aikoinaan. Tai siis hän juoksi ja minä kävelin. Yhteiset avantouintikerrat jäivät ainakin tältä erää haaveeksi, aikataulut kun eivät koskaan osuneet yksiin. Mutta ehkä ja toivottavasti eri työpaikat tekevät sen, että tapaamme muutoin useammin. Ja koska itselläni on pidempi lounastunti, voimme käydä yhdessä kaupungilla syömässä aina silloin tällöin. Tosin sitä uutta lähintä kolleegaa ei tule ikävä! Miettiessäni syitä miksi halusin työpaikkaa vaihtaa, hän oli yksi suuremmista ja kerroin sen myös pomolleni. Olen sosiaalinen ja tulen yleensä ihmisten kanssa toimeen, mutta hän oli niin rajoilla, etten jaksanut aina edes yrittää. Jos ihminen ajattelee aina joka asiasta negatiivisesti ja tuo sen myöskin ilmi, ei se ainakaan yleistä ilmapiiriä paranna. Varsinkin kun itse on masennusherkkä ja olen joutunut opettelemaan positiivista ajattelua uudelleen elämässäni, tuntui kurjalta, ettei toinen koskaan nähnyt missään mitään hyvää. Se vie herkästi mennessään. Toinen syy oli keväinen työpaikan fyysinen muutto. Työmatkan kaksinkertaistuminen ja kunnon ruokailutilan puuttuminen tekivät päivästä pitkiä ja kurjia. Kaksi kuukautta tai ehkä hieman ylikin söin niin, että keittiöjakkara toimitti pöydän virkaa, kun työpöytä siirrettiin toiseen huoneeseen. Eikä minulla ollut varaa käydä joka päivä syömässä alakerran ravintolassa. Lisäksi se olisi mielestäni ollut haaskausta, kun kotona jäi ruokaa yli, jonka hyvin saattoi käyttää eväänä seuraavana päivänä. Tätä aion jatkaa uudessakin paikassa. Ja kyllähän se suurin syy vaihtoon on halu oppia uutta ja päästä uusiin tehtäviin.

Ensi viikolla vanhat työkaverit vievät minut vielä keilaamaan ja syömään ja sitten se on siellä ohi!

Muuten viikko on mennyt taas hurjassa kiireessä. Illat kuluvat niin nopeasti työpäivän jälkeen, ettei ehdi oikein mitään. Miehen sukan teelmyskin on ollut kipeiden hartioiden vuoksi lähinnä korin lämmittäjänä. Eilen sentään ehdin käydä hiihtämässä ja tänään ajattelin käydä pitkällä kävelylenkillä, kunhan saan esikoisen housut paikattua jälleen kerran. Kun farkkukangas kerran alkaa hapertua, ei siitä kunnollista saa vaikka päällään seisoisi.

Mies ja keskipoika ovat metsästämässä. Eilen poika ei päässyt, kun oli rippikoulutapahtuma. Ei kuulemma ollut niin mukavaa kuin metsässä, mutta käytävä sekin nyt on.

Mies lähtee tiistaina käymään Helsingissä. Uuden työpaikan esittelytilaisuus pidetään silloin. Toivottavasti työtkin sitten alkavat pian. Kyllä vuoden kotonaolo alkaa olla riittävää varsinkin kun lapset ovat jo niin isoja, ettei heidän tähden tarvitse kotona olla jatkuvasti. Ja koska me olemme jo kahdesti tämän ennenkin kokeneet, niin selviämme siitä nytkin. Rankinta se oli silloin, kun lapset olivat alle kouluikäisiä. Silloin ei päässyt yksin edes lenkille illalla, kun ei heitä voinut jättää kotiin ja päivätkin olin heidän kanssaan kun olin työttömänä. Silloin opin arvostamaan yksinhuoltajia ja totesin, että huonokin avioliitto on varmasti parempi kuin ei liittoa lainkaan. Eikä se onneksi niin huono ole ollut (kuin toisinaan), mutta kyllä meidän liitossa ainakin molempien pitää olla päivät töissä. Sille kotona olevalle kun tuntuu asettavan niin valtavasti paineita kodin kunnossa pysymisestä, että sanomista tulee aika herkästi.

Nyt pitää lähteä laittamaan pyykkikonetta päälle ja kaivamaan se ompelukone kaapista, jotta tänään jotain ennättää tehdäkin.

Mukavaa sunnuntaita!