Sellainen minä kai olen: pikkutarkka ja aina ajoissa. Mielellään jo vähän ennen määräaikaa paikalla. Mutta tuostakin tavasta olen osittain päässyt eroon. Enää tavarat eivät ole ihan oikeilla paikoillaan eikä siivota joka viikonloppu koko taloutta. Mutta ajoissa pitää olla edelleen. Mies aina sanoo, että sopisin hyvin armeijaan, kun siellä on aina kiire odottamaan.

Viikko alkoi Helsingin matkalla. Kello soi aamulla 4.30 ja kotona olin n. 22.00. Päivällä oli pituutta, mutta olihan se mukava. Uudistettu koulutus tuntui aivan mahtavalta ja oli kurja lähteä jo ensimmäisen päivän jälkeen. Olisin hyvin voinut osallistua koko kurssiin taas uudelleen. Illanviettokin sujui mitä mainioimmin ja ruoka oli hyvää. Tänään olikin sitten vaikeampi nousta aamulla ylös ja tuntuu, että vuode kutsuu heti klo 22, kun Koko totuus ohjelman tämän illan jakso päättyy.

Työkiireet eivät tunnu helpottavan. Ajattelin tänään lähteä puoli tuntia ennen työpäivän päättymistä, mutta eihän siitä mitään tullut. Jäipä sitten vähän taas aikaa saldoa kerryttämään. Jos vaikka tarvitsen sitä esim. työhaastattelua varten.

Kaverin sukat edistyvät hitaasti. Mutta kuitenkin edistyvät. Työpaikalla oli outoa, kun kaksi todella hyvää kaveria on sieltä nyt poissa. Onneksi toisen kanssa on tänään jo vaihdettu sähköpostia moneen otteeseen.

Follet yöpöydällä tahtoo koukuttaa niin, etten malttaisi tehdä nyt mitään muuta. Pakko kuitenkin aina vähän on jotain yrittää. Ruoka on sentään tullut laitettua ja astiat ovat koneessa puhditumassa. Jos vielä tekisi rahkan illalla nautittavaksi. Pojat ovat sitä jo kovasti odottaneet. 

Mies tulee jo huomenna kotiin, joten viikko tuntuu lyhyeltä. Sai onneksi vielä perjantain vapaaksi ettei tarvitse yhden päivän tähden ajaa Helsinkiin ja takaisin. Ja toivottavasti lääkärissä selviää mitä kilpirauhaselle tehdään ja missä ajassa. Tietysti odotamme nopeaa jatkoa asialle.

Oikein mukavaa viikon jatkoa!