No niin, nyt se nuorison työharjoitteluaika on alkanut ja molemmat nuoremmat ovat isänsä kanssa viikot reissussa. Minä ja Eka täällä opetellaan hiljaisten viikkojen viettämistä. Outoa on! Mutta tätähän se tulee olemaan muutaman vuoden kuluttua. Outoa tuntuu olevan myös Ekalla. Seuraa minua koko ajan ja vikisee tuossa vieressä.

Töissä on ollut kiirettä ja yllättävän paljon matkapäiviä. Viime viikolla yksi yöpyminen samoin kuin maaliskuun puolessa välissä. Nyt tämän kahden kuukauden aikana ei voi yöpyä, kun Eka ei pärjää kotona yksin. Siltikin olen jo joutunut pyytämään äitini tänne toukokuussa pariksi päiväksi, kun joudun lähtemään matkalle vasta iltapäivällä, joten päivästä tulee Ekalle liian pitkä. 

Nyt on käyty myös viisi kertaa fysioterapiassa, mutta eipä hartiat ole vieläkään kunnossa. Sen vuoksi tämä koneella iltaisin olokin on todella vähäistä eikä sukkapuikkoja uskalla lainkaan ottaa käteen. Edelleenkään! Nyt pitäisi tilata vielä aika hierojalle, jos lopulta alkaisi auttaa. Venyttelyn pitäisi auttaa, mutta kun ei kivulta pysty. Ja minun kipukynnykseni on kyllä todella korkea. Sen teen mitä pystyn.

Tänä vuonna pääsiäinen osuu juuri samoille päiville, joina isäni 11 vuotta sitten sai sydänkohtauksen kiirastorstaina, otettiin pois hengityskoneesta pääsiäissunnuntaina ja pääsi taivaan kotiin pääsiäisen jälkeen tiistaina. Edelleenkin tuntuu rankalta. Pääsiäisen vietto ei ole ollut entisellään sen jälkeen. Rairuohon ja noitien laittaminen ei tunnu tärkeältä. Enemmän tarvitsen silloin hiljaisuutta ja rauhaa.

Tässä vaiheessa pitää aloittaa myös se opettelu, että aamulla pitäää ehtiä tehdä itse kaikki aamutoimet. Lehden luku, aamupala ja Ekan ulkoilutus ja sitten pyörällä töihin. Onneksi huonoille ilmoille on yksi auto kotona tai aamuille, jolloin pitää lähteä junalle tai bussille ajoissa.  Jännä nähdä, miten kaksi kuukautta kuluu. Äkkiä uskoisin!

Oikein mukavaa huhtikuuta teille kaikille!