Muistan tämän päivän vuonna 1992 koko elämäni ajan. Silloin sain esikoiseni, jota olin toivonut jo monta vuotta. Heräsin aamulla klo 6 siihen, että vesi meni. Herätin mieheni ja lähdimme kohti TYKSiä. Onneksi matka oli lyhyt. Supistukset olivat heikkoja ja niinpä osastonlääkäri aamukierrolla tarjosi minulle tippaa, jotta pääsemme saman päivän aikana pois salista. Suostuin mielelläni. Supistukset kovenivat ja klo 13 sain epiduraalin. Sen pahin vaikutus oli se, että minulle tuli valtava tarve ponnistaa ja jouduin pidättelemään tuota tarvetta vielä pitkään. No, kahdessa tunnissa puudutus teki tehtävänsä ja reitti esikoiselle oli avoinna. Tosin puudutus vaikutti siinä vaiheessa niin hyvin, että en oikein tiennyt minne ja milloin ponnistaa. Ponnistusvaihe keski yli tunnin, mutta tuloksena oli pieni ihana poika: 3630 g ja 54 cm. Lähes kalju ja nenä suora kuten isällään. Kaiken kaikkiaan upea pakkaus! Olimme miehen kanssa kumpikin onnesta soikeita. Isä sai katkaista napanuoran (joka on hänen mielestään ollut hänen elämänsä hienoin hetki) ja pestä uuden tulokkaan. Sitä ennen saimme jo pitää häntä sylissä ja ihmetellä sitä täydellisyyttä, joka hänessä oli. Kun hänet sitten oli puettu ja kapaloitu, saimme jälleen olla hänen kanssaan ja nauttia siitä, että meistä oli tullut perhe! Illalla osastolla en meinannut osata nukkua, ihmettelin vain miten hienoa elämä voi olla. Tuo pieni ihminen oli ensimmäinen lapsenlapsi minun puolellani ja hän sekoitti kyllä totaalisesti myös minun vanhempani. Isäni oli silloin illalla kertonut linja-autossa teatteriin kuljetettavalle porukalleen, että hänestä oli tullut sinä päivänä pappa!  Nyt tuo pieni ihme on vanhankin lain mukaan täysi-ikäinen ja voin vain toivoa, että olen onnistunut kasvattamaan hänestä suoraselkäisen onnellisen miehen, joka onnistuu elämässään itse haluamallaan tavalla. Viime syksynä jouduin hänestä jo osittain luopumaan, kun hän muutti kainuuseen opiskelemaan. En voi enää jatkuvasti olla selvillä mitä hän tekee ja millä tavoin. Ja kuten eräs ihana kerhotäti minulle kerran sanoi, että lapset ovat aina laina, mutta poikalapset ovat sitä erityisesti. Hän viittasi siihen, että kun he perustavat perheen, ei äiti voi enää elämään puuttua eikä ole osa sitä kuten tytärten elämässä. Poikien elämässä  kun tahtoo äidin ja vaimon välillä olla aina jonkinlainen kilpailuasema. Olen valmis luovuttamaan hänet jollekin mukavalle ja ihanalle tytölle, joka pitää hänestä huolta jatkossa. Ja toivottavasti antaa minulle jossain vaiheessa lapsenlapsia rakastettavaksi yhtä paljon kuin olen rakastanut ja rakastan heidän isäänsä, omaa poikaani. Ja kun poikani tuo sen tytön meille, saan silloin itsekin tyttären, josta toivottavasti saan hyvän ystävän.

Onnea lapseni ja kaikkea hyvää elämääsi! Rakastan sinua aina sillä oikeudella, joka on vain esikoislapsella. Jokainen lapsi on rakas, mutta esikoisella on aina oma asemansa! 

Välillä minulla on tunne, etten ole kasvatustyössäni onnistunut, mutta ehkä niin on jokaisella äidillä ja jokaisessa kasvatustyössä. Parhaani olen yrittänyt ja oliskin mukava olla kärpäsenä katossa katsomassa millaista esikoisen elämä siellä yksinään on. Onneksi välimme ovat edelleen niin hyvät, että hän pystyy kertomaan minulle asioistaan.