Niin on taas viikko vierähtänyt. Viime viikonloppu sujui ihan lepäilyn merkeissä ja tv:n äärellä. Sukkaa kudoin ja pelästyin kun kokeillessani sitä huomasin sen tosi tiukaksi. Mutta eiköhän se siitä veny ja saajakin ne jalkoihinsa saa....(toivon niin).

Viikko kului töissä ihan normimerkeissä. Kivaa oli ja jopa kiireen tuntuisia päiviä. Varsinkin eilinen, kun lähtö lomalle oli jo mielessä ja monta työtä tekemättä.

Torstaina pidin vapaapäivän, kun oli lopultakin ne penkkarit. Oli tosi kiva olla katsomassa esikoisen nautintoa siitä, että nyt elämä on järjestyksessä ja kohta tämä lukioelämäkin päättyy. Potkiaisten jälkeen keskiviikkoiltana hän kyllä totesi, että tätä ryhmää hänen tulee ikävä. Ne kun tuntuvat olevan ensimmäinen porukka, joka on hyväksynyt hänet joukkoonsa ihan heti ja ilman mitään kommervinkkejä. Myös äitini oli täällä torstaina ja koska mieheni oli jälleen sairaslomalla poskiontelotulehduksen vuoksi, pääsi hänkin katsomaan näitä penkkariajeuja. Esikoiselle se tuntui olevan äärimmäisen tärkeää. Hän oli jo todennut minulle, ettei isä hänen asioistaan välitä ja jos kyseessä oli nuorempien sisarusten tekeminen, niin isä tulisi katsomaan ilman muuta! Tuntui pahalta kuulla, että esikoisella on tällainen käsitys isästään. Mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Eihän isä juuri muuta esikoiselle puhu, kuin nälvii pukeutumisesta (glamrock) tai pojan alkoholin käytöstä. Ja kovin asia isälle on se, että esikoinen sai vapautuksen armeijasta huonon selän ja polvien perusteella. Isä ei ymmärrä, että poika ei väkisin sinne tunkenut. Eihän muualla voi mieheksi kasvaa.....meinasi isä pilata mun penkkaritunnelmani näillä armeijajutuillaan, kun heti taas veti ne keskusteluun mukaan.

Äiti halusi kanssani kauppoihin, mutta mä olin sen ulkoilurupeaman jälkeen jo niin väsynyt, että kysyin vain, että voisimmeko mennä kotiin, kun en jaksa mitään. Kotiin päästyään äiti oli niin huolissaan minusta, että kyseli vielä tekstarilla olenko masentunut. Aloin sitä sitten itsekin miettiä. Koko alkuvuosi on kulunut sairastaessa ja enemmän tai vähemmän täällä kotona. Missään en ole käynyt, enkä ole jaksanut mitään tehdä. Koti on kuin pommin jäljiltä ja se häiritsee minua, mutta yksin en enää viitsi mitään tehdä. Miksi vain minun pitäisi??? Miksi se ei häiritse täällä ketään muita???

Eilen sitten soitti lääkäri ja kertoi, että keuhkokuva oli ihan puhdas ja saan alkaa elää normaalia elämää. Sain myös luvan mennä avantoon, josta olen äärimmäisen onnellinen. Viimeksi olen käynyt jouluviikolla ja olenkin sitä mieltä, että se on yksi syy, miksi olen alavireessä. Ja kyllä sekin vaikuttaa, etten ole juurikaan olllut edes ulkona. Tällä viikolla jo kävelin kotiin yhtenä päivänä ja voi miten nautin. Väsynyt olin kyllä koko illan, mutta kyllä se piristi.

Ja onneksi nyt kohta loppuu tämä metsästyskausi ja voimme tehdä viikonloppuna jotain muutakin, kuin odotella miehiä metsältä nuorimmaisen kanssa. Hiljaista täällä on päivät, kun kahdestaan ollaan.

Kirjanpitoa minun pitäisi alkaa tehdä, mutta miksi hemmetissä siitäkin tulee vuosi vuodelta aina vain rankempaa ja rankempaa vaikka työtä siinä ei ole juuri lainkaan. Ehkä tässä taas innostuu, kun saa itsestään sen verran irti, että aloittaa. Parissa päivässä se on ohi.

Hiihtolomasuunnitelmat menivät uusiksi: miehen setä jonka luona aina käymme Kempeleessä, ilmoitti perjantaina aamulla, että emme voi tullakaan hänen luokseen kun hänen siskonsa tulee sinne miehensä kanssa. Tämä on jo toinen kerta kun sisko sotkee meidän lomasuunnitelmat. Eipä tee paljon mieli miehen tätiä nähdä. Ja kun nuorimmaiselle on sovittu ammattikoulun tutustumispäivä tiistaille Kempeleen on sinne lähdettävä käymään. Setä kyllä ehdotti, että menisimme yöksi miehen serkun perheeseen Ouluun, mutta minusta se olisi noloa. Haluamme nähdä tuota setää ja jos olisimme päivät siellä ja vain yöt serkulla se olisi mielestäni väärin. Ja jos taas menisimme serkulle, emme näkisi setää lainkaan. Nyt on ajatuksena se, että lähdemme maanantaina alkuillasta ajelemaan ja nukumme muutaman tunnin autossa jos tarve tulee. Poika on tiistain koululla ja kun hän pääsee sieltä, lähdemme takaisin kohti etelää eli ajamme toisen yön putkeen. Pitänee nukkua tiistaina päivällä jossain hetki, että jaksaa. Poika kun ei haua perua tutustumista ja ymmärrän hyvin. En minäkään haluaisi ja mitä ei äiti lapsensa eteen tekisi....Katsotaan kuinka meidän käy!

Että tällaista täällä tällä kertaa! Palaillaan taas! Mukavaa laskiaissunnuntaita!