Yhtäkkiä meni elämästä kaksi vuotta lähes huomaamatta. Sen ajan ennätin käydä Vantaalla töissä. Päivät menivät töissä ja junassa istuessa ja niin olisi mennyt vielä tämäkin vuosi, ellei olisi tullut mahdollisuutta hakea uutta tehtävää Turusta. Onnistuin sen sitten jopa saamaan, tosin tällä hetkellä kyseessä on viransijaisuus, mutta eipä tuo haitttaa. Oma tehtäväkin on ihan ok, jos siihen joulukuussa palaan ja vielä tilanne voi kääntyä myös siihen, että saan jatkaa näissä tehtävissä. Näistä minä oikeasti pidän. Olen aina ollut kiinnostunut henkilöstöasioista ja nyt saan niitä tehdä. 

Tänä aikana elämän kuvaus on siirtynyt melkoisesti instagramin puolelle. Kuvat tulee näpsittyä nopeasti kännykällä ja tekstiin saa tärkeimmän kirjoitettua. Päivän kun on koneen vieressä ja vapaa-aikana yrittää vielä vähän heilutella puikkoja, niin ei sitä hartiat sitten enempää koneen vieressä oloa oikein kestäkään. Näin lomalla ajattelin yrittää, että vieläkö tekstiä syntyy. Tosin tunnukset tänne olivat hetken oikeasti hukassa, mutta lopulta nekin tuolta aivojen kovalevyltä vielä löytyivät.

Suvun uusinta tulokasta olen tavannut viimeksi vuosi sitten. Pojan erottua alkoi ex-miniä todellisen karkotuskampajan lapsen isälle ja tapaamiset olivat viime vuonna 3 kk jopa kokonaan pois käytöstä, kun lapsen äiti ei niitä sallinut. On ollut tosi raskasta seurata oman pojan surua ja tuskaa siitä, että hän ei kelpaa isäksi. Viimeisen reilun puoli vuotta tapaamiset ovat sujuneet hyvin ja isän ja pojan suhde on muotoutunut lämpimäksi ja hyväksi. Kuinka tärkeää olikaan, kun pikkuinen ensimmäisen kerran sanoi tärkeän sanan; isi. Nyt tapaamiset ovat entistä tärkeämpiä, kun tuo linja-autoliikennehän tilauspuolella loppui tyystin tämän onnettoman viruksen myötä ja poika on ollut lomautettuna kohta kuukauden. Niinpä hänellä olisi aikaa pojalleen enemmän kuin ennen ja asianajaja ryhtyikin tekemään töitä asian puolesta. Jännityksellä odotamme tulosta. Ex-miniä nimittäin kovasti kaikissa tilaisuuksissa kertoo, että hän haluaa tehdä sovinnon ja saada tilanteen hyväksi, mutta yleensä kun sitä pitäisi sitten alkaa tehdä, niin käytös onkin ihan jotain muuta. Meille ex-miniä viime vuonna lupasi, että saamme koska tahansa tulla hänen luokseen poikaa tapaamaan, mutta enhän minä voinut sitä omalle lapselleni, että olisin mennyt ja ollut pikkuisen kanssa koko päivän ja isä saa tavata lastaan kaksi tuntia kaksi kertaa viikossa. Olen ajatellut, että koska kyseessä on vielä niin pieni lapsi, niin me ehdimme muodostaa häneen hyvän suhteen, kunhan isä ja poika ensin saavat omansa kuntoon. Me olemme saaneet hänestä kuvia ja videoita, jotta näemme miten hän on kasvanut ja kehittynyt.

On se kumma, miten tuo kulkeminen vain oli kuitenkin raskasta, vaikka en sitä silloin tuntenut. Muutama viikko paluun jälkeen meni niin, etten jaksanut töiden jälkeen tehdä mitään, mutta nyt saan jo siivottua ja itsenikin yllättäen olen laittanut ruokaa ja tehnyt jopa vohveleita. Eli kyllä se minua rasitti. Nostan hattua niille, jotka kulkevat vuodesta toiseen päivittäin pitkää työmatkaa. Minulle se sopi, kun tiesin, ettei tilanne ole pysyvä. Kymmentä vuotta en olisi jaksanut.

Yksi pojista on ollut puoli vuotta täällä viikot meidän kanssamme, mutta sitten kiireesti aina perjantaina kotiin tyttöystävän luo. Onnistui hyvin jopa saarron aikana tuo rajan yli kulkeminen. Heti kun asiasta alettiin puhua, sanoin pojalle, että pyytää työnantajalta todistuksen, että työ on täällä eikä sitä voi tehdä etänä ja tämä toimi hyvin. Ensimmäinen rajanylitys oli jännä, mutta se meni nopeasti ja hyvin. Nyt asiaa ei tarvitse enää miettiä, kun saarto jo purettiin.

Eiköhän tästä pikku hiljaa taas palata arkeen ja normaaliin elämään. Kesää odotellessa!