Joopa joo! Jos tästä sanasta olisi pitänyt kirjoittaa ennen viime vuoden joulukuuta, teksti olisi ollut ihan jotain muuta. Silloin en voinut ajatella, että meidän perheessä olisi joskus joku lemmikki. Lapsuudenkodissani meillä oli muutaman vuoden undulaatti, jonka sisareni sai isän tädin perheeltä, kun sen kaveri oli karannut avoimesta ikkunasta. Ristimme linnun Kalleksi ja se oli kyllä tosi mukava. Aamuisin se katseli aina ruokapöytään ja lauleskeli meille. Se innostui aina kovasti kun puhelin soi ja kun sille laittoi kostuttetua salaattia orren viereen se kylpi siinä aina itsekin. Sitten siitä tuli liian vanha ja se kuoli. Suru oli suuri, mutta siitä selvittiin.

MInulla ei ollut mitään halua ottaa mitään eläintä, koska kärsin heinäallergiasta ja sellaisesta homeitöstä jota on leipomoissa. Siihen aikaan kun allergiani todettiin, lääkärit olivat sitä mieltä, ettei eläimen ottaminen olisi viisasta, koska se allergisoi lisää.

No sitten piti tietysti ottaa mieheksi metsästäjä, jonka mielestä elämä ilman koiraa ei ole elämää. Eikä metsästää voi ilman koiraa! Monta vuotta sain selitettyä, ettei allergian tähden voida ottaa eläintä ja ettei meillä ole tilaa koiralle. Mutta! Joulukuussa mies sitten ilmoitti, että hän hakee seuraavana päivänä koiran Seinäjoen läheltä. Metsästyskaveri sai houkuteltua hänet tähän juttuun mukaan. Minä jo katselin omaa asuntoa, mutta....sitten kun tulin kotiin illalla töistä ja se pieni otus oli ilmestynyt meille, olin heti aivan myyty! Eka vei sydämeni kerralla, kun se ensimmäisen kerran katsoi minua kysyvästi isoilla ruskeilla silmillään. Ensimmäiset illat mies joutui makaamaan lattialla hänen vieressään, kun kaikki uusi pelotti, mutta nykyisin hän on meidän kaikkien kaveri. Vakaasti olin päättänyt, etten minä ruoki sitä, enkä ulkoile sen kanssa. Sisällä voin kyllä sitä rapsutella. No, muutaman viikon jälkeen totesin, ettei se koira saa meillä riittävästi liikuntaa, ellen minä sen kanssa lenkkeile. Mies haluaa koiran metsälle, mutta se on vielä sen nuori, ettei sitä voinut viedä metsälle. Pari kertaa kokeiltiin, mutta oikein hyvää tulosta ei vielä saatu. Opetus jatkuu syksyllä. Ja niinpä pitkät lenkit viikonloppuisin alkoivat olla minun ja Ekan juttu! Tunti pari molempina päivinä on mukavaa tekemistä minullekin. Ja painokin on pudonnut ihan huomaamatta. Siis minulta!

Enkä osaa enää edes ajatella elämää ilman tuota koiraa! Mikä on sen ihanampaa kuin tulla kotiin ja huomata että on todella tärkeä jollekin. Eka on aina yhtä ihastunut kun tulen töistä ja sen läsnäolo ja tykkääminen on täysin pyyteetöntä. Se on ihana kun se tulee illalla tuohon vieren kyhnytettäväksi ja sitä on hauska seurata miten se katselee ulos ja seuraa mitä siellä tapahtuu. Ulkona edetään vauhdilla ja voi miten vietti iskee, jos näköpiiriin tulee jäniksiä, fasaaneja tai muita eläimiä. Kaikkia muita koiria pitäisi päästä tervehtimään (tosin toiset eivät sitä halua) ja nyt kun maa on paljastunut lumen alta, myös hajujen maailma on moninkertaistunut.

Eka on rauhoittanut koko perhettä. Se kärsii jos ääni perheessä nousee ja menee piiloon jos huomaa riidan alkavan. Sen vuoksi ei kukaan halua riidellä, ettei Ekalla ole paha olla. Myös teini-ikäiset nuoret saavat purkaa siihen hellyyden tarvettaan, jota ei voi näyttää vanhemmille. Ekaa voi paijata ja halailla vaikka kuinka paljon. Eikä meillä ole vielä tarvinnut riidellä edes Ekan ulkoilutusvuoroista. Ja kuten mies juuri tänään sanoi, emme ole kahteenkymmeneen vuoteen käyneet yhtä paljon yhdessä kävelyllä kuin nyt Ekan kanssa. Välillä pitkälle lenkille lähtee koko perhe.

Äitini oli huolissaan miten me selviämme koiran kanssa, mutta hänetkin Eka hurmasi hetkessä. Nyt joka puhelinsoitolla pitää kysyä, mitä Eka on puuhannut ja ellei ole koiraa hetkeen tavannut, pitää jo miettiä tapaamista.

Siskoni oli peloissaan, että miten sujuvat tapaamiset tämän jälkeen, kun koira tulee. Hän pelkää koiraa ja inhoaa kun ne haukkuvat ja hyppivät. No, Eka vei hänenkin sydämensä. Se ei hauku sisällä eikä juuri edes hypi. Silloin kun tullaan sisälle pitää vähän hyppiä jos jollain olisi vaikka jotain herkkuja, mutta yleensä Eka viihtyy omissa oloissaan. Paitsi jos jääkaapin ovi käy tai joku on keittiössä. Silloin tullaan sinne ja kiireellä. Ekalla tosin on omat herkut joita sille annetaan, mutta aina pitää yrittää.

Summa summarum: ei elämää enää voisi kuvitella ilman eläintä!