Kuten huomaatte, niin minkäänlaista ideaa tai älynväläystä ei käynyt päässä otsikkoa kirjoittaessa. Muutenkin tuntuu pää kyllä jotenkin tyhjältä. 

Tänään alkoi helmikuu. Töissä oli äärettömän kiireinen päivä. Uusi työntekijä, intran päivitystä, koulutussuunnittelua, järjestelmän avausta ja kaikkea muuta. Viimeisenä niittinä kaikille kerrottu videoluento, jota piti päästä itsekin seuraamaan. Hetkessä selvisi, ettei se onnistukaan enää. Koulutustilan koneet oli päivitetty ihan uuteen järjestelmään emmekä me ole itse siinä vielä. Kyllä hävetti, kun ihmisiä odottaa videon päässä eri puolilla maata luennon alkua eikä mitään tapahdu. Mutta tällaisia ne järjestelmät ovat.

Viime viikolla olin kuuntelemassa työterveyslääkärin luentoa siitä, ettei lääkärin kirjoittama sairasloma ole paperi sitä varten, että voi olla pois töistä vaan todistus sairaspäivärahaa varten. Että mä aloin tunnin jälkeen nähdä punaista! Ihmisen kuuluisi hänen mukaansa käydä lääkärissä ja mennä sitten sen jälkeen viemään sairaslomalappu työnantajalle, joka päättää saatko sairastaa kotona vai voidaanko sinulle osoittaa töissä korvaavaa tai kevennettyä työtä, jota teet sairaana. Erityisesti tämä pitää pitää mielessä erilaisten leikkausten jälkeen, joissa lääkärit antavat potilaan työtä tietämättä aina saman verran lomaa. Esim. jalkaleikkauksen jälkeen voit mennä töihin, kun suurin kipu on mennyt ohi ja lääkemäärää on vähennetty. Jos siis teet istumatyötä. Sama koskee käsileikkauksia. Toisella kädellä pystyt tekemään työtä. Surun vuoksi ei voida antaa sairaslomaa, koska se on elämää, ei sairaus. Eri asia on voitko tehdä esim. asiakaspalvelua, jos koko ajan itkettää. Mihin h****tn torppariaikaan olemme palaamassa? Eikö työntekijän oikeuksista ole tapeltu aikoinaan ihan riittävästi, että työntekijän olot ovat edes vähän paremmat? Nytkö meidän on palattava tuohon aikaan takaisin, jotta yrittäjät rikastuvat vielä sairaan työntekijänkin kustannuksella? Tämä ei sovi minun ajatusmaailmaani!

Meidän elämästämme on jostain syystä pikku hiljaa tehty monessa asiassa monin verroin aikaisempaa hankalampaa. Olin juuri hakemassa apteekista kilpirauhasen vajaatoimintaan syötävää hormonia ja nyt kun lääkäri on kirjoittanut reseptiin vuoden annoksen, piti farmaseutin laskea, että paljonko syön lääkettä viikossa kertoa se vuoden päivillä ja laskea sitten kuinka kauan 100 tabletin pakkaus kestää. Jos otan kolmen kuukauden lääkkeet, saan hakea lisää vasta kun kotona on enää jäljellä 3 viikon lääkkeet, kahden kuukauden annoksesta saa olla jäljellä 2 viikon lääkkeet ja kuukauden annoksesta viikon lääkkeet. Eiköhän tämä vielä meillä ns. normimuistisilla keski-ikäisillä toimi, mutta entäs vanhukset? He saattavat käydä harvoin apteekissa ja sitten eivät saa lääkkeitä, jos niitä on liikaa kotona. Voi elämän kevät! 

Sama juttu näiden sairaslomien kanssa. Jos sairasloma kestää yli 90 päivää, pitää 90 päivän kohdalla käydä työterveyslääkärillä pyytämässä lääkärin lausunto siitä, tuleeko ihmisestä vielä työkykyinen.. Mistä ihmeestä sen tietää siinä vaiheessa, jos sairaslomaa on myönnetty jo valmiiksi pidemmäksi ajaksi. No, jotain sen lääkärin on kirjoitettava, sillä muuten potilaan päiväraha loppuu siihen kun todistuksen olisi pitänyt olla Kelassa. Tarkoitus ilmeisesti on hyvissä ajoin alkaa miettiä, pitääkö tehdä jotain kuntoutussuunnitelmaa tms. Mutta kyllä se esim. masennuspotilaan oloa hankaloittaa, ellei tunne itseään vielä lainkaan työkykyiseksi tai pitää pelätä onko lääkäri sitä mieltä, ettei hänestä enää työkykyistä tulekaan. Ota näistä selvä!

No, kaiken tämän kurjuuden keskellä elämässä on ollut hyviäkin hetkiä. Mieheni, joka on sentään 50 + sai uuden työpaikan ja päätti jopa ottaa sen vastaan. Työnkuva muuttuu ihan erilaiseksi ja palkka myös. Työmatka lyhenee päivässä vajaan 100 km, joten sekin tuntuu mukavalta, eikä aamulla tarvitse olla töissä klo 7 eli saa nukkua hieman pidempään. Tätä juhlistettiin perjantaina illalla täytekakulla, vaikka silloin miehellä oli tietysti olo, että tekikö hän oikean ratkaisun. Eihän sitä koskaan tiedä, ellei yritä. 

Olin poikani kanssa perjantaina Turun filharmoonisen orkesterin konsertissa, jossa vihittiin käyttöö orkesterin uusi harppu. Musiikki oli upeaa. Eniten pidin Mozartin konsertosta harpulle, huilulle ja orkesterille. Ihanan iloista ja vauhdikasta. Einojuhani Rautavaaran konsertto harpulle ja jousille oli melko vaikeaselkoinen kuten moni nykysäveltäjän teos. Pojan mielestä kaikki musiikki oli liian iloista. 

Tällaiset pienet omat hetket ovat tosi ihania. Viikonloppuna ulkoiltiin Ekan kanssa pitkät lenkit ja sitten löhöiltiin loppupäivän tallenteiden parissa. Mies kävi metsällä ja toinen poika oli töissä. Hän suorittaa tällä hetkellä työharjoitteluaan linja-auton kuljettajan opinnoissa ja pitää työstään kovasti. Työ on ollut pääsääntöisesti tilausajojen ajamista. 

Esikoinen on saanut koulunkäyntinsä taas vauhtiin ja luulin jo yhtenä iltana laittaneeni viestiä väärälle tyypille, kun hän ilmoitti siivoilevansa vähän. Sellaista ihmettä kun ei juuri siinä asunnossa ole nähty. Hiihtolomalla on tarkoitus käydä häntä moikkaamassa. Ehkä sitä alkusyksystä saamme juhlia valmistunutta.

Lenkit Ekan kanssa ovat melkoista extreme-urheilua. Jäiset tiet ja polut ja vauhtia kaverilla kuitenkin melkoisesti. Yllättävän hyvin olen pysynyt pystyssä. Eihän sitä uskalla kaatua, kun joutuu sairaana töihin :). Mukavampi kuitenkin terveenä siellä pöydän ääressä huhkia.

Että tällaiset aatokset näin helmikuun aluksi! Toiset odottavat jo kevättä, mutta minä antaisin mielelläni vielä talvelle tilaisuuden.