Meille jokaiselle annettu! Oma, yksi ja ainoa elämä. Se sitten pitäisi kait elää niin, ettei tarvitse taivaan porteilla katua. Toivottavasti onnistun.

Mieheni on sanonut, että upeimpia hetkiä hänen elämässää on ollut jokaisen lapsen napanuoran leikkaus. Siinä kun on todella tehnyt yhdestä kaksi ja lapsen on pitänyt alkaa elää omilla keuhkoillaan ja omalla kehollaan. Tuo on varmasti konkreettisinta mihin me tässä elämässä pystymme jos ajatellaan elämän antamista. Siihen astihan vauva elää äidin kautta ja äidin yhteydessä.

Kyllä elämä on suuri lahja. Nyt kun seuraan tätä yli 90-vuotiasta pappaani, toivon välillä, ettei elämän ehkä tarvitsisi olla niin pitkä. Varsinkin jos Herra Alzheimer alkaa pitää ihmisessä kotiaan ja todellisuus häviää jonnekin muistojen alle ja sekoittuu kaikkeen vanhaan. Onko elämä enää silloin elämisen arvoista? Tai silloin, jos joutuu makaamaan sairaalassa letkuissa ja täysin tietämättömänä kaikesta ympärillä olevasta? Tai vielä pahempaa, makaa niissä letkuissa, mutta ymmärtää kaiken eikä voi kuitenkaan vaikuttaa enää mihinkään? Ei, sellaista elämää en haluaisi itselleni enkä kenellekään läheisistäni.

Välillä miettii elämäänsä ja tulee kyllä kieltämättä ajatelleeksi, että vähenemään nämä vuodet alkavat olla. Tosin voi olla, että olen vasta elämäni puolivälissä, mutta kuitenkin. Ja minua kyllä pelottaa ajatus siitä, että tämä kaikki päättyisi nyt yhtäkkiä. En näkisi lasten kasvua ja perheen perustamista, omia lastenlapsia ja omaa vanhenemista. Pitää vain rukoilla, että minulla on vielä vuosia jäljellä. Ja kaikilla läheisilläni! Perheen nuoret ajavat tänä kesänä ajokorttinsa ja kyllähän se taas alkaa äitiä pelottaa, kun he omilla autoilla alkavat tuolla kaupungilla ja liikenteessä pyöriä. Samoin jos mies siirtyy matkatöihin ja alkaa kulkea pitkiä matkoja joka kelillä.Liikenne on kuitenkin suurin kuoleman aiheuttaja tässä maassa.

Pitäisi tietysti osata olla pelkäämättä, mutta aina se ei suinkaan onnistu.

Tänään kuitenkin olen kiitollinen elämästä ja siitä mitä se on minulle antanut!